Vuoristorataa..

Elämä täällä on välillä yhtä vuoristorataa.. Enimmäkseen olen täällä hirvittävän positiivisin mielin. Olen jo lämmennyt Kathmandullekin, joka on hyvin merkillinen suurkaupunki. Suuri kaupunki, jolla on pienen kaupungin habitus.. Ison kadun varrella on naisia paistamassa maissia ja tien toisella puolella suuri kansainvälinen muotiliike, ostoskeskuksen takana voi nähdä kanoja ja kukkoja tepastelemassa ja jalkapallokentän laidalla lehmän näykkimässä heinää. Kuulostaa auvoiselta, mutta lisätään tähän vielä se kaoottinen liikenne niin ollaan lähempänä totuutta. :) Mietin jo nyt ajoittain haikeudella sitä, että joskus tästä maasta joudun lähtemään, vaikkakin on tietysti mukavaa nähdä sitten kaikki ystävät, sukulaiset ja muutkin.. Mutta liki kaksi kuukauttahan minulla vielä on täällä oloa jäljellä. Lähtö vain piipahtaa mielessä, kun suunnittelemme ohjelmaa viimeisille viikoille..

Aamulla iloitsin, kun luulin löytäneeni kuurojen yhdistykselle kunnes tajusin etten ollutkaan. Kyselin apua ohikulkijoilta, kun tunsin olkapäälläni hennon taputuksen. Suloinen mummi, joka muisti tavanneensa minut, viittoi, että hän voisi opastaa minut yhdistykselle ja niin me lähdimme käsi kädessä. :)

Yhdistyskäynti oli kiva. Rupattelin kuurojen ikäihmisten kanssa ja törmäsin pois lähtiessä tuttuihin nuoriin, mutta harmikseni minulla oli sitten jo kiire harjoitteluun.

Melko hyvin olen sopeutunut, varsinkin kun ajatellaan, etten ole aiemmin juuri kehitysmaassa ollut. Matkustanut olen kyllä paljon, mutta kohteet ovat olleet hyvin toisenlaisia. Petroskoi ehkä lähimpänä tätä, vaikka silti hyvin kaukana tietysti monella tavalla.. Yksi asia, joka minussa edelleen herättää huolta, harmia ja surua on katulapset, mutta heistä kirjoitinkin jo aiemmin. 

Kaiken kaikkiaan koen oloni täällä hyvin turvalliseksi ja liikun melko usein yksinkin täällä, enkä kyllä pelkää. Elämää se on elämä täälläkin.  Ainut kerta, kun todella tunsin oloni uhatuksi oli apinatemppelillä, kun sain juosta apinoita karkuun. Tietysti pienellä varauksella on syytä asioihin täällä suhtautua. Eilen kotimatkalla seuraani lyöttäytyi kaksi pientä (ehkä 8-9v.) tyttöä. En oikein tiedä heidän tarkoitusperiään. He kulkivat mukanani jonkin matkaa ja keskustelimme englanniksi. Todella hyvin he englantia osasivatkin. Tietysti he kysyivät: hey miss, how do you like our country? It is beautiful, isn't it? Ja kertoivat: Yes, we live in Lalitpur. That house over there is my house and the other one is where she lives. Yes, we are friends. And where do you come from? Tytöt siis kysyivät mitä pidän heidän maastaan ja eikö se olekin kaunis, kertoivat missä asuvat ja kysyivät mistä tulen. Aiemmat kohtaamiset katulasten kanssa ovat saaneet minut hieman varpailleni, mikä on tietysti ihan hyvä eli hetken keskusteltuamme sanoin tytöille bye byet ja eksytin heidät. 


Rajojen ja itsensä ylittämistä tämä on ollut monin tavoin. Olen jopa esittänyt viittomakielisen runon. Halusin kertoa ompelimon tytöille miksi viittomakieli on minulle niin rakas ja tärkeä kieli. Merkityksellisempi kuin suomenkieli. Ajattelin, että tämän kertominen olisi tärkeää maassa, jossa vain harvoin kuulevat perheenjäsenet oppivat tai opettelevat viittomakieltä. Ps. en uusi esitystä. :)

Tämä päivä harjoittelupaikalla oli myös niin kiva! Sain ikioman kurthan ja olen siitä hyvin ylpeä! 
Enemmän on positiivista kuin on negatiivista! Ja jos ette jo arvanneet niin olen kyllä niin iloinen siitä, että tulin! :)

Sirpa

Vielä muutama kuva :)