Ja kuulumisia viittomakielialalta yleisesti..

Olenpa nyt aktiivinen päivittäjä. Sataa vettä, on ilta ja pimeä joten miksipä ei.. :)


Monet ihmiset, joiden kanssa olen täällä keskustellut, ovat todenneet havaintoni Kathmandun kuurojen yhteisön voimaantumisesta ja aktiivisuudesta oikeaksi.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että en ole kovin usein kuurojen yhdistyksellä käynyt. Aikataulullisista syistä ja siitäkin syystä, että se on kaupungin toisella puolella. Kilometrejä ei ehkä ole hirvittävän, mahdottoman paljon välissä, mutta näissä ruuhkissa paikallisbussilla menee kyllä tovi. Matkaa voi olla kymmenisen kilometriä tai alle, mutta koska bussi lähtee sitten,  kun se on jokseenkin täynnä, pysähtelee ruuhkissa ja pysähtyy välissä vartiksi isommalla bussiasemalla, voi matkaan mennä hyvin tuntikin. Täällä yhdistys on auki ma-pe ja su klo 10-17. Kaikki eivät halua pimeän aikaan (pimeä tulee klo 19) liikkua ja tämä on yksi syy poikkeavalle aukiololle.. Pimeällä ei ole kovin turvallistakaan täällä liikkua.

Sunnuntaina kuitenkin kävin yhdistyksellä ja tutustuin pikaisesti myös yläkerrassa tapahtuvaan viittomakielen opetukseen. Opetusryhmässä opetetaan kuuroja ikäihmisiä, jotka siis ovat uusia kielenoppijoita ja eläneet 60- 70 ikävuoteen saakka liki kielettöminä. Kielettömiä, kuuroja ihmisiä, on Nepalin maaseudulla paljon. Tarkkaa tilastotietoa ei ole, mutta joidenkin arvioiden mukaan määrä voi olla jopa 170 000. Heidän tilanteensa on vaikea. Ilman kieltä he eivät voi osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, he eivät saa työtä, eivätkä mene naimisiin. Erityisen vaikealta tilanne näyttäytyy juurikin kuurojen ikäihmisten kohdalla. Heitä on paljon, eivätkä he ikänsä puolesta enää pääse kouluun. Kuinka opettaa heille nepalilaista viittomakieltä? Deaf Federationilla on erityinen komitea, joka työskentelee em. kysymysten parissa keskittyen erityisesti ikääntyneisiin oppijoihin.

Kerroin aikaisemmin siitä kuinka Nepalissa on paljon kuuroja ja viime postauksestani kävi ilmi, ettei tulkkeja kuitenkaan kovin paljon täällä ole. Tästä postauksestani taas ehkä ymmärrätte, että vaikka tulkeista on pulaa, niin pula ei kuitenkaan ole merkittävän suuri johtuen nepalilaisen viittomakielenkäyttäjien vähäisestä määrästä.

Maaseudun ongelmana on myös se, että opetusta on monissa kouluissa vain viidenteen luokkaan saakka ja nämä luokat käytyään moni kuuro jää kotiin maataloustyötä tekemään. Deaf Federation on myös huolissaan viitotun puheen käytöstä kuurojen lasten opetuksessa. Lapset eivät opi kunnolla, kun käytössä ei ole virallinen ja oikea viittomakieli.  Liitto onkin tehnyt esityksen hallitukselle nepalilaisen viittomakielen käytöstä kuurojen kouluissa. Osa opettajista kyllä käyttää nepalilaista viittomakieltä opetuksessa, mutta eivät valitettavasti kaikki.


Vanhustyöstä innostuneena minä tietysti jälleen kiinnostuin tästä nsl courses for elderly- ryhmästä ja sovin, että tulen torstaina uudelleen (aamulla, ennen oikean harjoitteluni alkua) paikan päälle seuraamaan opetusta sekä keskustelemaan ja hörppimään teetä kuurojen mummojen ja pappojen kanssa. :)