Puoliksi täällä

Maa on kuurassa ja täytyy vetää villamyssyä päähän. Siitä on jo yli kuukausi, kun palasin Nepalista. Siis noin niinkuin fyysisesti. Henkisesti alan olla palaamassa, joskin osa minusta taisi jäädä sinne. Seuraan Nepalin uutisointia ja vähintäänkin puolet jutuistani liittyy jollakin tavalla Nepaliin,

Palasin Suomeen kurtha päällä kuten lupasinkin. Pysähdyimme kotimatkalla Hartolassa ja voin sanoa, että kyllä siellä muuten katsottiin. Vaikka on ollut mukavaa ja ihanaa nähdä ystäviä ja sukulaisia niin ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa mietin usein, että "haluan takaisin. Nyt heti."

Harjoittelukin muuten oli ja meni. Ja tietysti se suomalainen viittomakieli palautui nopeasti mieleen ja käsiin.



Teetin reissustani Ifolor-kirjan ja olen aivan ihastunut siihen. Muistoja ja kuvia oli vaan niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet kansien väliin. Ei millään.








Kävinpä muuten kuurojen yhdistykselläkin kertomassa reissukuulumisia. On vaikea lopettaa esitystä, kun on itse niin innostunut! Onneksi yleisökin oli. :)

Sirpa

Lähtöpäivän aamuna

Kulje,
kulje kuin tarhuri polkua pitkin.
Pysähdy,
katsele,
kuuntele;
Kaikkea koeta kädellä,
kuin äiti kuumeisen lapsen otsaa.

Tabermann.

Lennä, lennä hetken tulinen lintu.

Tee pesä pilvien väliin.

Sitä se onni on,

ettei hetkeen katso taakseen,

eikä eteen.

Tabermann.

Kauas oli lennettävä

Paljon oli unohdettava

Hullun lailla oli tanssittava.

Tabermann.

Se että on kerran käynyt kaukana,

se jatkui,

sitä on kauan kaukana.

Ihmiset muistavat sen,

tulevat luo ja sanovat:

-Sinä olet ollut jossain kaukana

-Niin olen, minä vastaan

ja tunnen että se on totta.Kaukana minä olen ollut.

Seuraavalla kerralla minä kysyn:

-Olenko nyt täällä?

Olenko nyt lähellä?

Vai olenko perillä jo?

Sano sinä se minulle.

~Eeva Kilpi~

Pian nähdään!

Sirpa

Jäähyväisiä ja paluujännitystä

Niin vierii aika. 6 päivää jäljellä. Niin voi sanoa, koska lähtö on torstaina illalla. Kahdet jäähyväiset pidetty ja ainakin kahdet edessä. Kolmet harjoittelutahojen puolesta. Tavallaan haluaisin jäädä. Tavallaan se olisi mahdollistakin. Mutta sitten kuitenkin, koska esimerkiksi koulua on enää muutama raportti ja yksi harjoittelu jäljellä, lienee viisainta palata. Ja se harjoittelu onkin heti viikko paluun jälkeen. Hieman kyllä jännittää, koska olen nyt kolme kuukautta toiminut toisella viittomakielellä ja se näkyy esimerkiksi skypekeskusteluissani suomalaistenkin kanssa. Ajattelin, ettei minun tarvitse huolestua, koska olen kuitenkin käyttänyt suomalaista viittomakieltä koko ikäni, mutta näköjään näinkin voi käydä. No, mutta.. Luultavasti unohdan nepalilaisen viittomakielen melko nopeasti, kun kone laskeutuu Helsinki- Vantaan kiitoradalle. Suomeen paluu mietityttää monessakin mielessä. Koulua on vähän, minulla ei ole asuntoa ja pitäisi miettiä hakeutuako sosiaalialan vai tulkkipuolen hommiin. Työtilannehan sen ehkä kyllä määrää, ja se missä haluaa asua.

Kesäni täällä on ollut aivan huikea. Kohtaamani ihmiset ovat tehneet siitä huikean. Luonto ja maisemat täällä ovat myös huikeat ja kuvaukselliset.  Ja kulttuurit. Mutta ennen kaikkea muistan kohtaamani ihmiset ja heillä on erityinen paikka mielessäni ja sydämessäni.

En minä tietenkään surun murtama ole. Paitsi vähän. Odotan ilolla ystävien ja sukulaisten näkemistä ja uusia haasteita.






Jäähyväiset Forward Lookingilla

Muistoja Pokharasta

+28, mutta ilma on jotenkin selvästi viilentynyt. Tuulee ja paleltaa. Minulla on syysflunssa. Yritän syyttää siitä Kathmandua ja huonoa ilmaa, koska niistän mustia hiukkasia, mutta tosiasiassa vilustuin luultavimmin Pokharassa, kun kastuin läpimäräksi mopoajelulla. Se olikin mielenkiintoinen reissu se. En ole ennen edes ollut mopon kyydissä, en Suomessa, enkä muuallakaan. En ollut Kathmandussa suostunut, kun oli kyytiä tarjottu. Ja niin olin sitten ensimmäistä kertaa mopon kyydissä Nepalissa, kiemuraisilla, muhkuraisilla kukkulateillä kaatosateessa puolitutun kyydissä. Satoi niin paljon, etten lopulta nähnyt silmälasieni takaa mitään ja hetken ajattelin, että voi olla parempikin niin. No loppu hyvin kaikki hyvin eli reissusta selvittiin turvallisesti.

Täytyy myöntää, että Pokharan vilkkaan sosiaalisen elämän ja perhe-elämän jälkeen olin hetken tylsistynyt Kathmandussa, vaikkakin pääsin heti palattuani illalliselle mukavan harjoittelun ohjaajan mukavan perheen luo. No eipä tuota tylsyyttä ja ikävää kauan jatkunut, kun sunnuntaina kävin visiitillä entisellä harjoittelupaikallani ja eilen tutustuin uusiin ihmisiin Bakery cafessa ja sain sieltä uusia tovereita. Yhden luo olen itse asiassa menossa tänään yöksi ja ensi viikolla vielä ennen lähtöä hänen kanssaan Bhaktapuriin. Mahtavaa. Harmi vain, etten tutustunut näihin tovereihin aiemmin. Olen käynyt liian vähän bakery cafessa. Koska se ei ole mikään halpa paikka. On suomalaiselle, mutta ei paikalliseen hintatasoon nähden.


Pokhara, jossa olin kolme viikkoa on suosittu turistikohde. Siellä on kolme järveä, paljon nähtävää, tehtävää ja koettavaa. Moni lähtee sieltä trekkaamaan ja moni harrastaa extremelajeja siellä. Paragliding, benjihyppy, kanjonilta laskeutuminen köyden varassa, you name it. Pokharan lakeside on erityisesti turistien suosiossa, samalla tavalla kuin Kathmandun Thamel. Siellä on ulkomaisia ravintoloita, matkanjärjestäjiä, baareja, kalliita resortteja, ym, ym. Minäkin olin Pokharassa veneilemässä Pokharan perheeni kanssa.

Melko tyypillinen maisema maaseudulta ja tyypillisiä nepalitaloja maalta.

Pokhara on Nepalin sateisinta seutua monsuunin aikaan. Minun lomani ei onneksi ollut yhtä sadetta, mutta eräänä yönä satoi kyllä niin paljon, että aamulla reitti kuurojen koululle tulvi.

Minä Gurung asussa. Ystäväni olivat kastiltaan gurung. 

Thakali ravintolan dal bhat set. Thakali kasti on kuuluisa erinomaisesta ruuastaan ja juuri tästä setistä. Tämä on oikeasti todella hyvää!

Sirpa

Viittomakielialan harjoittelusta Nepalissa

Terveiset Kathmandusta. Puolitoistaviikkoa elämää Nepalissa jäljellä ja päätin käyttää hetken siitä pieneen summa summarumiin. Summa summarum ei ehkä ole oikea sana, koska tämä tuskin on viimeinen kirjoitukseni.

Harjoittelu täällä on ollut kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoista. Olen nähnyt, tehnyt ja oppinut paljon. Ja koen, että Felm tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet tutustua Nepalin viittomakielialaan. 

Moni asia on täällä toisin kuin kotiSuomessa. Esimerkiksi opettaminen koulussa on hyvin erilaista. Koulunkäynti aloitetaan täällä 3-4 vuotiaana, mutta monia kuuroja piilotellaan maaseudulla ja heidän koulun aloittamisessa venyy. Tämä näkyy luokkaryhmissä. Samalla luokalla voi olla oppilaita ikähaitarilla 7-14. Myös opettajan rooli on täällä hyvin erilainen. Opettaja on selkeästi auktoriteetti. 

Nepal on köyhä maa ja valtion tuki viittomakielialan toimijoille (kouluja lukuunottamatta) ja viittomakielisille on vähäinen. Yhdistykset, liitto ja osa kouluista toimiikin pitkälti ulkomaisten rahoittajien tuella. Nepalin kuurojen liitto, NDFN, on käynyt neuvotteluja paikallisen teleoperaattorin NTC:n kanssa, joka päätti myöntää NTC:n palveluja käyttäville kuuroille ilmaiset videopuhelut, tekstiviestit puoleen hintaan sekä rajoitetun määrän internet-surffausta puoleen hintaan. Myös paikallisbussit (rahastajasta riippuen) myöntävät viittomakielisille (joilla on kuuroudesta kertova kortti mukana) alennusta bussimatkoista. Myös monille nähtävyyspaikoille on kuuroilla ilmainen sisäänpääsy. Valtio ei maksa kuuroille vammaistukea, eikä tulkkauspalvelua. 

Minun aikani täällä käy vähiin. Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, innostunut kaikista harjoittelupaikoistani ja jollain tavalla ihastunut tähän maahan ja tähän kansaan. Pian on kuitenkin aika lähteä, mutta vielä minä joskus takaisin tulen..


Nyt muutamia kuvia harjoittelustani. Ensimmäiset kuvat Baglungista ja seuraavat Pokharasta.

Niin on kalenterikin täällä erilainen. 

Pokhara, vapaampaa opetusta/keskustelua Suomesta teej- vapaapäivänä hostellilla asuvien kanssa

Polttopalloa

Viimeisenä aamuna Pokharassa näin viimein Annapurnan koko komeudessaan. Ehkä se oli Pokharan tapa hyvästellä minut. 

Sirpa

Tilannekatsaus

Niin paljon kirjoitettavaa,enka tieda mista aloittaa.. Toisaalta kirjoitan blogia osana koulutehtavaa ja pitaisi kirjoittaa siihen liittyen. Ja siihen liittyen olisi paljon kirjoitettavaa, mutta.. Koska en ole nyt kirjoittanut hetkeen taidan tehda ihan vapaamuotoisen kuulumiskertomuksen.

Viimeisin kirjoitukseni nayttaa liittyneen vatsavaivoihin ja nyt ehka osa teista on luullut minun olleen taudin kourissa ja kykenematon kirjoittamaan.. Se ei onneksi pida paikkaansa. Olen ollut lomalla. Olen Pokharassa. Tarkoitus oli olla viikko,mutta olen kolme. Olen nepaliperheen luona, eika heilla ole ilmaista langatonta wifia ja blogin kirjoittaminen tulisi kalliiksi. Niinkuin on jo tullut vierailuni facebookissa ja whatsappissa. Nettikahviloita taalla on,mutta en ole ennattanyt..

Loma on sujunut hyvin. Kavin Chitwanin kansallispuistossakin ja olin yhden yon myos nepalilaisella lypsykarjatilalla. Lypsykarjatila kuuluu tiettavasti Nepalin ainoalle kuurolle maanviljelijalle ja hanen perheelleen.

Eilen osallistuin Pokharan kuurojen yhdistyksen teej- festivaaliin.

Lomani on nyt paattymassa, mutta en viela palaa Kathmanduun. Olen ensi viikolla harjoittelussa taalla Pokharan kuurojen koululla ja sitten Kathmandu, josta olenkin ollut jo kuukauden paivat poissa.

On ollut mahtavaa saada asua nepaliperheessa. Lapset kutsuvat minua didiksi (isosisko) tai auntieksi (tati). Olen oppinut syomaan kasin ja kokenut paljon.





Pari teej kuvaa ja sitten pari kuvaa lypsykarjatilalta.

loma alkaa ja mitä sitten tapahtuu..?

Vatsatauti. Ensimmäisenä lomapäivänä. En tiedä onko tämä nyt jotain stressin laukeamista vai sittenkin se banaanilassi,jonka otin loman alkamisen kunniaksi. Hyvin olinkin tähän saakka selvinnyt ilman vatsavaivoja (johtuen osin ehkä siitäkin,että olen kerran tai kaksi ottanut imodiumia ei-hätätilanteessa, ihan vain
siksi,että pääsisin harjoitteluun.

No ei auttanut kolme imodiumia tällä kertaa.. Lähdin maalle ja tulin takaisin. Harmittaa. Yhdessä talossa ehdin vierailla, sielläkin melko huonovointisena, enkä sitten mennyt ollenkaan uuden ystäväni perheen talolle.


Palasin hotellille ja täällä iloittiin paluustani. Kuurot työntekijät olivat jo kuulleet mikä minulla oli ja kantoivat laukkuni huoneeseen, avasivat ikkunoita ja säätivät tuulettimia.

Aluksi en ollut innostunut jäämään Baglungiin yksin ja nyt olen siirtänyt täältä lähtöä jo perjantaista maanantaille.

Siihen on monta syytä. 1. En ehkä halua lähteä paikallisbussiin istumaan moneksi tunniksi,kun vielä eilen oli niinkin paha olo. 2. En ole käynyt Benissä ja siellä kuulemma kannattaa käydä. 3. Onhan täällä kivoja tyyppejäkin.

Mutta huomenna. Uudet maisemat, ihmiset ja kujeet.

Terveisiä Baglungista!

Aika kuluu, viikot vierii... Olen ollut sunnuntaista lähtien Baglungissa harjoittelijana kuurojen koululla ja täytyy sanoa,että rakastan paikkaa. On ihanaa, kun voi kulkea vaikka keskellä katua! Ei ole liikennettä paljon, ei! Niin rentouttavaa Kathmandun jälkeen. Aluksi pelkäsin jäädä
 yksin tänne: onhan Kathmanduun kuitenkin 270 km eli bussilla kymmenisen tuntia, mutta nyt en ajoittain haluaisi lähteäkään.. Tänään
 oli viimeinen päivä harjoittelussa (Kathmandun harjoittelu jatkuu vielä,mutta myöhemmin) ja haikein mielin poistuin, muutaman kyyneleenkin tirautin.

Baglungin kuurojen koulu eli Dhaulagiri deaf residential school avattiin vuonna 2007 16:lla oppilaalla. Koulussa on tällä hetkellä
133 oppilasta ja se toimii sisäoppilaitoksena eli oppilaat asuvat koulun asuntolassa. Koulu ja opiskelijat saavat tukea Forward Lookingilta (Felmin yhteistyokumppanilta), Plan Nepalilta ja valtiolta. Suomalaiset rahoittajat, donorit, ovat koululle tärkeitä. Koulussa on myös muutamia kuulevia oppilaita. Osalla heistä on kuuroja sisaruksia, kuurot vanhemmat tms ja osa on orpoja ja saavat sisäoppilaitoksesta kodin,koulutuksen, ruuan.

Viikko on kovin lyhyt aika suorittaa harjoittelua ja lupasin jo tulla uudestaan takaisin tanne. Jollain tavalla tuntuu, että pääsin kovinkin hyvin sisään porukkaan.. Niin opettajien kuin oppilaidenkin.

Ja kuvista voitte huomata, etta koulun ikkunoista avautuu aika huikeat maisemat!

Minulla on ollut paljon ohjelmaa vapaa-ajallakin. Olen saanut muutaman innokkaan oppaan/ kaverin ja olemme kiertäneet vaikka ja missa. He ovat kuuroja joten nepalilaisen viittomakielen taitonikin kehittyy samalla. Kehuvat sen olevan jo oikein hyva, mutta kokouksissa tipun joskus kyllä kärryiltä.


Seuraavat kuvat ovat minua hieman pelottaneeltakin reissulta. Kiipesimme kukkuloilla olevaan kylään ja sita ennen piti ylittää vaijerisilta. Pelkään korkeita paikkoja ja syviä vesiä, joten olin aika kauhuissani. Oppaanani oli nuori kukkuloilta kotoisin oleva poika, joka tietysti mennä kipitti kaukana edellä. Täällä joutuu kunto oikeasti koetukselle. Kutsuvat kylään, mutta täytyy oikeasti miettiä jaksaako mennä yli tunnin jyrkkää nousua.. Jaksaa, jaksaa! Kun tahtoo!

Lataan lisää kuvia Baglungin koululta sitten myöhemmin. Baglungissa olemme edelleen opiskelleet yhdessä kansainvälistä viittomista. Sen lisäksi olemme muun muassa pelanneet ja leikkineet (suomalaisia pelejä, polttopalloa ja tervapataa). Olen myos jälleen esittänyt viittomakielisiä satuja. Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri on hyvin suosittu täällä. Viittomakieli on täällä hyvin nuori ja ajattelin, etta koululla ei varmasti kovinkaan paljon ehditä opettaa viittomakielen eläväisyyttä, visuaalisuutta ja eläytymistä. Ja kuitenkin ne tukevat myos kansainvälistä viittomista ja seurustelua kansainvälisissä ympäristöissä. Ja ovat luonnollinen osa viittomakieltä.

Pikkuisten kanssa en kovinkaan paljon ollut. 

Nyt on loma! Pari viikkoa! Ja kuukauden päästä nähdään Suomessa! 

Sirpa

Never forget!

"Please, never forget!" On lausahdus, jonka kuulin kolmannelta ensiapuryhmältäni. Voin jo nyt sanoa, etten varmasti unohda.

Olen nyt pitänyt ensiapua myös liikuntarajoitteisten ryhmälle. Tietysti harjoitteluni on pääosin harjoittelua viittomakielialalla tai viittomakielisten parissa, koska tulkkiopiskelijana täällä olen, mutta  muutama tunti erilaisessa ryhmässä voi olla hyvä oppimiskokemus sekin. Jännitin hieman näitä tunteja, koska he olivat oikein toivoneet ensiaputunteja ja olin huolissani pystyisinkö tarjoamaan heille sitä mitä he toivovat. Onnekseni sain oikein hyvää palautetta heiltä tuntien jälkeen.


Sanoin matkalla Gorkhaan, että olen onnellinen siitä, etten ole perusturistina täällä. Perusturisteja näkee silloin tällöin. Nyt ei ole sesonki. On liian kuuma ja sataa (tai pitäisi sataa), eikä vuoria näy, mutta perusturisteja näkyy siitä huolimatta. He matkustavat isoilla uusilla busseilla, joissa lukee kissankokoisin kirjaimin "for tourist only!", "free wifi and AC!". He näkevät Kathmandun ja Pokharan ja luulevat nähneensä Nepalin. Tiedän, että en kovin syvää käsitystä maasta, ihmisistä ja kulttuurista kolmessa kuukaudessa saa, mutta ehkä vähän enemmän kuin perusturisti kuitenkin.

En nyt tarkoita, että turismi olisi huono asia. Ei ole ja se on Nepalille yksi merkittävistä tulonlähteistä. Mutta kannattaa katsoa pintaa syvemmälle. Näin minua tänään neuvottiin ja minä avasin sanaisen arkkuni minun ja perusturistin eroista.

Ylihuomenna Baglung! Ja sitä ennen koitan toipua flunssasta, joka iski minuun jatkuvasta paahteesta huolimatta.

Gorkhaa ja vähän muutakin

Kävin Gorkhassa ja sehän oli kyllä mielenkiintoinen reissu.. Sanon kuulemma nykyisin jatkuvasti, että "onpa mielenkiintoista". Mutta kun on niin on. :)




Gorkhan kuurojen yhdistys avasi Gorkhaan kuurojen koulun 14 vuotta sitten. Pari vuotta yhdistys pystyi koulua pyörittämään, mutta sen jälkeen ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja koulusta tuli

valtion tukema public school. Koulussa on tällä hetkellä 116 oppilasta
ja 14 opettajaa, jousta 4 kuuroa. Nepalissa koulunkäynti ei ole ilmaista. Osa Gorkhan opiskelijoista opiskelee koulussa valtion tuella ja osa FL: n apurahalla/scholarshipillä. Rahoittajina on myös suomalaisia yksityishenkilöitä ja seurakuntia.

Vierailu koululla oli mukava ja olin ilahtunut siitä kuinka vaivattomasti pystyin oppilaiden kanssa keskustelemaan. Myös kuulevien opettajien kanssa keskustelin viittoen, koska se oli helpointa niin..

Valitettavasti minulla on vain pari kuvaa koulusta, eikä edes yhtään kuvaa uudesta kuurojen yhdistyksen rakennuksesta. Oli nimittäin tarkoitus, että otan enemmän kuvia maanantaina eli eilen, mutta tuli lakko, emmekä päässeet koululle, vaan kiersimme sen sijaan Gorkhan kaupunkia. Gorkha on muuten kuuluisa pelkäämättömistä sotilaistaan. Asiasta kiinnostuneet voivat lukea lisätietoa vaikkapa täältä: http://historianet.fi/aasia/gurkhat-ovat-taistelleet-britannian-puolesta-198-vuotta.

Iltapäivään mennessä lakko oli kuitenkin purkautunut ja pääsimme pikkubussilla Kathmanduun. Ja voi sitä vauhtia! Kukkulat ja pudotukset silmissä vilisten..

Tässä näette kulkupelimme, joka oli siis tietysti täynnä porukkaa.. Ei onneksi seisovia matkustajia tällä  kertaa.. 

Tekstin vapaamuotoisempi osuus:

Ostin kengät.

Kuulemma luultavasti

- ylihintaiset, foreigner price ja
-  huonolaatuiset

Pitäisi käydä vain tavarataloissa, joissa on fixed price eli sama hinta kaikille.. No olkoon. Ihan kivaltahan nuo näyttää..












Mutta minulla on myös perinteinen nepalilainen käsimaalaus. Ei ylihintainen ja kiva.

Pari kuvaa Gorkhasta:

Muutoksen tuulia

Olen vaihtanut harjoittelupaikkaa, hetkellisesti. Olen tällä hetkellä Felmin tärkeän yhteistyökumppanin, Forward lookingin, harjoittelijana kuurojen nuorten atk-kurssilla. Minä en kuitenkaan atk:ta opeta, vaan niitä samoja asioita kuin ompelimolla, hieman varioiden. Eilen meillä oli viittomakielinen taidetunti ja esitin "Taivas on sininen ja valkoinen" laulun suomalaisella viittomakielellä ja myös suomalaisen sadun Maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä. En tavallisesti ole mikään esiintyjä, mutta näistä esityksistä olen kyllä nauttinut ja taidan perua sanani siitä, etteivät esitykset tulisi toistumaan. Ne toistuvat ainakin niin kauan kuin olen täällä.. :) Esitysteni jälkeen pyysin opiskelijoita esittämään minulle nepalilaisia satuja tai lauluja viittoen. Oli mukavaa. Mutta tänään oli taas erilainen päivä ensiavun merkeissä. 

Sunnuntain ja maanantain olen nk. kenttämatkalla, Gorkhassa, tutustumassa paikalliseen kuurojen kouluun. Gorkha on ilmeisesti noin 150 km päässä täältä, mutta erilaisista tieolosuhteista ja ruuhkista johtuen matkaan voi mennä 4-5 tuntia. Muutoksen tuulet puhaltavat kohta ihan tosissaan, nimittäin viikon päästä perjantaina onkin sitten aika lähteä Baglungiin. Olen Baglungin kuurojen koululla viikon harjoittelijana. Baglung on täältä melko kaukana, ajomatkaan voi mennä liki kymmenen tuntia, bussilla enemmänkin.

Tilannepäivityksenä voisin kertoa, että Baglungin jälkeen minulla on loma, josta ainakin osan vietän tämän mukavan, minua lentokentällä vastassa olleen, nuoren naisen perheen luona Pokharassa. Oikeaa nepaliarkea luvassa siis! Tuskin maltan odottaa. En ole varma kuinka tulen blogia päivittämään Baglungin tai lomani aikana, mutta se jää nähtäväksi. Loman jälkeen onkin sitten enää kolmisen viikkoa harjoittelua jäljellä. 

Tämä ilta oli erilainen. Kävin illallisella, tapaksilla, brittiläisen naapurin kanssa, joka on ammatiltaan lentäjä ja tekee maansisäisiä lentoja. Mielenkiintoisia olivat hänen tarinansa ja kuvansa. 




Nyt muutamia kuvia harjoittelupaikalta ja tiibetiläiseltä pakolaisleiriltä, jossa myös vierailin tänään. 

FL toimisto, nykyinen harjoittelupaikkani

Ehkä kolmasosa ryhmästä

Tiibetin pakolaisten talo

Naisia kutomassa mattoja 

Täällä on mukavaa ja kaikki on hyvin, mutta tokihan tänään on hetkittäin ajatuksissani pyörinyt tänään juhlittavat serkun häät eli terveisiä sukulaisille Suomeen juhlahumun keskelle!

Sirpa

Load shedding eli säännöstelty sähkö

En ollut itse asiassa ajatellut kirjoittaa tästä mitään, koska jokainen Nepalblogia pitävä asiasta kertoo ja koska asia ei loppujen lopuksi vaivaa minua kovinkaan paljon. Mutta toisaalta onhan se hyvin omaperäinen ilmiö näin metropolikaupungissa ja saattaa teitä kiinnostaa. Seuraa siis osin turhamainenkin päivitys.. Pahoittelen jo etukäteen.

Täällä sähkönjakelu on säännösteltyä. Minulla on siinä mielessä hyvä tuuri, että olen täällä kesän eli monsuunin aikaan, jolloin sähköä on kaikkein pisimpään saatavilla. Kathmandun laakson kaupunginosat ja esikaupunkialueet on jaettu seitsemään vyöhykkeeseen ja näillä seitsemällä on oma load shedding- aikataulunsa. Ja jottei ihan tylsäksi kävisi niin sähköt ovat joka päivä eri aikaan poissa.

Mainitsinkin joskus ohimennen, että minulla on täällä majapaikassa invertteri ja sen avulla pysyvät valot katkonkin ajan päällä ja saa puhelimen ja iPadin ladattua, mutta ei paljon muuta. Asun tällä hetkellä toistaiseksi hyvin länsimaisissa olosuhteissa ja luulenpa, että toki nuo katkot haittaavat enemmän juuri länsimaisissa oloissa eläviä, koska mikro, paahdin, jääkaappipakastin, pesukone, hiustenkuivaaja, av-ilmastointi, uuni, tv. Ei kaikilla paikallisilla ole. Tämänhetkisen aikataulun mukaan, tänään keskiviikkona, sähköt olisivat poissa 8-11 ja 17-20.30. Aikataulu on kyllä niin paljon parempi kuin edellinen.

Sanoin, ettei tämä asia minua juuri haittaa, mutta tietysti silloin, kun lämmittää ruokaa mikrossa ja sähköt menee. Kaasuhella on ja voihan silläkin lämmittää mutta.. Ja ärsyttäähän se myös silloin, kun on pyykit koneessa ja sitten.. Se tekee myös uuniruuan laittamisesta hieman jännittävää. Toissapäivänä laitoin lihapullia ja olin lopulta miltei kyynärpäät ristissä, että sähköt pysyisi sen aikaa.. :D

Mutta monelta harmilta välttyy, kun katsoo aikataulun. Viime aikoina sähköt ovat menneet ja tulleet hyvinkin täsmällisesti aikataulun mukaan.

Melkein alan olla asiaan sopeutuneempi kuin paikalliset, vaikka heillehän tämä on tietysti ihan peruskauraa. Eilen harjoittelupaikalla nepaliopettaja ja opiskelijat yrittivät saada kattotuuletinta toiminaan ja olivat hyvin hämmentyneitä, kunnes minä sanoin, että hey, sehän on load shedding, tunnin päästä toimii. :)

Tällä hetkellä kaipaan kovasti suoristusrautaa. En ymmärrä kuinka en sitä ottanut mukaan. Jotenkin luulin, etten tarvitse sitä täällä, vaikka Suomessa usein sitä käytinkin. Joskus on niin maalainen olo, mutta hei, maaltahan minä olenkin! ;)

Vuoristorataa..

Elämä täällä on välillä yhtä vuoristorataa.. Enimmäkseen olen täällä hirvittävän positiivisin mielin. Olen jo lämmennyt Kathmandullekin, joka on hyvin merkillinen suurkaupunki. Suuri kaupunki, jolla on pienen kaupungin habitus.. Ison kadun varrella on naisia paistamassa maissia ja tien toisella puolella suuri kansainvälinen muotiliike, ostoskeskuksen takana voi nähdä kanoja ja kukkoja tepastelemassa ja jalkapallokentän laidalla lehmän näykkimässä heinää. Kuulostaa auvoiselta, mutta lisätään tähän vielä se kaoottinen liikenne niin ollaan lähempänä totuutta. :) Mietin jo nyt ajoittain haikeudella sitä, että joskus tästä maasta joudun lähtemään, vaikkakin on tietysti mukavaa nähdä sitten kaikki ystävät, sukulaiset ja muutkin.. Mutta liki kaksi kuukauttahan minulla vielä on täällä oloa jäljellä. Lähtö vain piipahtaa mielessä, kun suunnittelemme ohjelmaa viimeisille viikoille..

Aamulla iloitsin, kun luulin löytäneeni kuurojen yhdistykselle kunnes tajusin etten ollutkaan. Kyselin apua ohikulkijoilta, kun tunsin olkapäälläni hennon taputuksen. Suloinen mummi, joka muisti tavanneensa minut, viittoi, että hän voisi opastaa minut yhdistykselle ja niin me lähdimme käsi kädessä. :)

Yhdistyskäynti oli kiva. Rupattelin kuurojen ikäihmisten kanssa ja törmäsin pois lähtiessä tuttuihin nuoriin, mutta harmikseni minulla oli sitten jo kiire harjoitteluun.

Melko hyvin olen sopeutunut, varsinkin kun ajatellaan, etten ole aiemmin juuri kehitysmaassa ollut. Matkustanut olen kyllä paljon, mutta kohteet ovat olleet hyvin toisenlaisia. Petroskoi ehkä lähimpänä tätä, vaikka silti hyvin kaukana tietysti monella tavalla.. Yksi asia, joka minussa edelleen herättää huolta, harmia ja surua on katulapset, mutta heistä kirjoitinkin jo aiemmin. 

Kaiken kaikkiaan koen oloni täällä hyvin turvalliseksi ja liikun melko usein yksinkin täällä, enkä kyllä pelkää. Elämää se on elämä täälläkin.  Ainut kerta, kun todella tunsin oloni uhatuksi oli apinatemppelillä, kun sain juosta apinoita karkuun. Tietysti pienellä varauksella on syytä asioihin täällä suhtautua. Eilen kotimatkalla seuraani lyöttäytyi kaksi pientä (ehkä 8-9v.) tyttöä. En oikein tiedä heidän tarkoitusperiään. He kulkivat mukanani jonkin matkaa ja keskustelimme englanniksi. Todella hyvin he englantia osasivatkin. Tietysti he kysyivät: hey miss, how do you like our country? It is beautiful, isn't it? Ja kertoivat: Yes, we live in Lalitpur. That house over there is my house and the other one is where she lives. Yes, we are friends. And where do you come from? Tytöt siis kysyivät mitä pidän heidän maastaan ja eikö se olekin kaunis, kertoivat missä asuvat ja kysyivät mistä tulen. Aiemmat kohtaamiset katulasten kanssa ovat saaneet minut hieman varpailleni, mikä on tietysti ihan hyvä eli hetken keskusteltuamme sanoin tytöille bye byet ja eksytin heidät. 


Rajojen ja itsensä ylittämistä tämä on ollut monin tavoin. Olen jopa esittänyt viittomakielisen runon. Halusin kertoa ompelimon tytöille miksi viittomakieli on minulle niin rakas ja tärkeä kieli. Merkityksellisempi kuin suomenkieli. Ajattelin, että tämän kertominen olisi tärkeää maassa, jossa vain harvoin kuulevat perheenjäsenet oppivat tai opettelevat viittomakieltä. Ps. en uusi esitystä. :)

Tämä päivä harjoittelupaikalla oli myös niin kiva! Sain ikioman kurthan ja olen siitä hyvin ylpeä! 
Enemmän on positiivista kuin on negatiivista! Ja jos ette jo arvanneet niin olen kyllä niin iloinen siitä, että tulin! :)

Sirpa

Vielä muutama kuva :)