Never forget!

"Please, never forget!" On lausahdus, jonka kuulin kolmannelta ensiapuryhmältäni. Voin jo nyt sanoa, etten varmasti unohda.

Olen nyt pitänyt ensiapua myös liikuntarajoitteisten ryhmälle. Tietysti harjoitteluni on pääosin harjoittelua viittomakielialalla tai viittomakielisten parissa, koska tulkkiopiskelijana täällä olen, mutta  muutama tunti erilaisessa ryhmässä voi olla hyvä oppimiskokemus sekin. Jännitin hieman näitä tunteja, koska he olivat oikein toivoneet ensiaputunteja ja olin huolissani pystyisinkö tarjoamaan heille sitä mitä he toivovat. Onnekseni sain oikein hyvää palautetta heiltä tuntien jälkeen.


Sanoin matkalla Gorkhaan, että olen onnellinen siitä, etten ole perusturistina täällä. Perusturisteja näkee silloin tällöin. Nyt ei ole sesonki. On liian kuuma ja sataa (tai pitäisi sataa), eikä vuoria näy, mutta perusturisteja näkyy siitä huolimatta. He matkustavat isoilla uusilla busseilla, joissa lukee kissankokoisin kirjaimin "for tourist only!", "free wifi and AC!". He näkevät Kathmandun ja Pokharan ja luulevat nähneensä Nepalin. Tiedän, että en kovin syvää käsitystä maasta, ihmisistä ja kulttuurista kolmessa kuukaudessa saa, mutta ehkä vähän enemmän kuin perusturisti kuitenkin.

En nyt tarkoita, että turismi olisi huono asia. Ei ole ja se on Nepalille yksi merkittävistä tulonlähteistä. Mutta kannattaa katsoa pintaa syvemmälle. Näin minua tänään neuvottiin ja minä avasin sanaisen arkkuni minun ja perusturistin eroista.

Ylihuomenna Baglung! Ja sitä ennen koitan toipua flunssasta, joka iski minuun jatkuvasta paahteesta huolimatta.

Gorkhaa ja vähän muutakin

Kävin Gorkhassa ja sehän oli kyllä mielenkiintoinen reissu.. Sanon kuulemma nykyisin jatkuvasti, että "onpa mielenkiintoista". Mutta kun on niin on. :)




Gorkhan kuurojen yhdistys avasi Gorkhaan kuurojen koulun 14 vuotta sitten. Pari vuotta yhdistys pystyi koulua pyörittämään, mutta sen jälkeen ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja koulusta tuli

valtion tukema public school. Koulussa on tällä hetkellä 116 oppilasta
ja 14 opettajaa, jousta 4 kuuroa. Nepalissa koulunkäynti ei ole ilmaista. Osa Gorkhan opiskelijoista opiskelee koulussa valtion tuella ja osa FL: n apurahalla/scholarshipillä. Rahoittajina on myös suomalaisia yksityishenkilöitä ja seurakuntia.

Vierailu koululla oli mukava ja olin ilahtunut siitä kuinka vaivattomasti pystyin oppilaiden kanssa keskustelemaan. Myös kuulevien opettajien kanssa keskustelin viittoen, koska se oli helpointa niin..

Valitettavasti minulla on vain pari kuvaa koulusta, eikä edes yhtään kuvaa uudesta kuurojen yhdistyksen rakennuksesta. Oli nimittäin tarkoitus, että otan enemmän kuvia maanantaina eli eilen, mutta tuli lakko, emmekä päässeet koululle, vaan kiersimme sen sijaan Gorkhan kaupunkia. Gorkha on muuten kuuluisa pelkäämättömistä sotilaistaan. Asiasta kiinnostuneet voivat lukea lisätietoa vaikkapa täältä: http://historianet.fi/aasia/gurkhat-ovat-taistelleet-britannian-puolesta-198-vuotta.

Iltapäivään mennessä lakko oli kuitenkin purkautunut ja pääsimme pikkubussilla Kathmanduun. Ja voi sitä vauhtia! Kukkulat ja pudotukset silmissä vilisten..

Tässä näette kulkupelimme, joka oli siis tietysti täynnä porukkaa.. Ei onneksi seisovia matkustajia tällä  kertaa.. 

Tekstin vapaamuotoisempi osuus:

Ostin kengät.

Kuulemma luultavasti

- ylihintaiset, foreigner price ja
-  huonolaatuiset

Pitäisi käydä vain tavarataloissa, joissa on fixed price eli sama hinta kaikille.. No olkoon. Ihan kivaltahan nuo näyttää..












Mutta minulla on myös perinteinen nepalilainen käsimaalaus. Ei ylihintainen ja kiva.

Pari kuvaa Gorkhasta:

Muutoksen tuulia

Olen vaihtanut harjoittelupaikkaa, hetkellisesti. Olen tällä hetkellä Felmin tärkeän yhteistyökumppanin, Forward lookingin, harjoittelijana kuurojen nuorten atk-kurssilla. Minä en kuitenkaan atk:ta opeta, vaan niitä samoja asioita kuin ompelimolla, hieman varioiden. Eilen meillä oli viittomakielinen taidetunti ja esitin "Taivas on sininen ja valkoinen" laulun suomalaisella viittomakielellä ja myös suomalaisen sadun Maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä. En tavallisesti ole mikään esiintyjä, mutta näistä esityksistä olen kyllä nauttinut ja taidan perua sanani siitä, etteivät esitykset tulisi toistumaan. Ne toistuvat ainakin niin kauan kuin olen täällä.. :) Esitysteni jälkeen pyysin opiskelijoita esittämään minulle nepalilaisia satuja tai lauluja viittoen. Oli mukavaa. Mutta tänään oli taas erilainen päivä ensiavun merkeissä. 

Sunnuntain ja maanantain olen nk. kenttämatkalla, Gorkhassa, tutustumassa paikalliseen kuurojen kouluun. Gorkha on ilmeisesti noin 150 km päässä täältä, mutta erilaisista tieolosuhteista ja ruuhkista johtuen matkaan voi mennä 4-5 tuntia. Muutoksen tuulet puhaltavat kohta ihan tosissaan, nimittäin viikon päästä perjantaina onkin sitten aika lähteä Baglungiin. Olen Baglungin kuurojen koululla viikon harjoittelijana. Baglung on täältä melko kaukana, ajomatkaan voi mennä liki kymmenen tuntia, bussilla enemmänkin.

Tilannepäivityksenä voisin kertoa, että Baglungin jälkeen minulla on loma, josta ainakin osan vietän tämän mukavan, minua lentokentällä vastassa olleen, nuoren naisen perheen luona Pokharassa. Oikeaa nepaliarkea luvassa siis! Tuskin maltan odottaa. En ole varma kuinka tulen blogia päivittämään Baglungin tai lomani aikana, mutta se jää nähtäväksi. Loman jälkeen onkin sitten enää kolmisen viikkoa harjoittelua jäljellä. 

Tämä ilta oli erilainen. Kävin illallisella, tapaksilla, brittiläisen naapurin kanssa, joka on ammatiltaan lentäjä ja tekee maansisäisiä lentoja. Mielenkiintoisia olivat hänen tarinansa ja kuvansa. 




Nyt muutamia kuvia harjoittelupaikalta ja tiibetiläiseltä pakolaisleiriltä, jossa myös vierailin tänään. 

FL toimisto, nykyinen harjoittelupaikkani

Ehkä kolmasosa ryhmästä

Tiibetin pakolaisten talo

Naisia kutomassa mattoja 

Täällä on mukavaa ja kaikki on hyvin, mutta tokihan tänään on hetkittäin ajatuksissani pyörinyt tänään juhlittavat serkun häät eli terveisiä sukulaisille Suomeen juhlahumun keskelle!

Sirpa

Load shedding eli säännöstelty sähkö

En ollut itse asiassa ajatellut kirjoittaa tästä mitään, koska jokainen Nepalblogia pitävä asiasta kertoo ja koska asia ei loppujen lopuksi vaivaa minua kovinkaan paljon. Mutta toisaalta onhan se hyvin omaperäinen ilmiö näin metropolikaupungissa ja saattaa teitä kiinnostaa. Seuraa siis osin turhamainenkin päivitys.. Pahoittelen jo etukäteen.

Täällä sähkönjakelu on säännösteltyä. Minulla on siinä mielessä hyvä tuuri, että olen täällä kesän eli monsuunin aikaan, jolloin sähköä on kaikkein pisimpään saatavilla. Kathmandun laakson kaupunginosat ja esikaupunkialueet on jaettu seitsemään vyöhykkeeseen ja näillä seitsemällä on oma load shedding- aikataulunsa. Ja jottei ihan tylsäksi kävisi niin sähköt ovat joka päivä eri aikaan poissa.

Mainitsinkin joskus ohimennen, että minulla on täällä majapaikassa invertteri ja sen avulla pysyvät valot katkonkin ajan päällä ja saa puhelimen ja iPadin ladattua, mutta ei paljon muuta. Asun tällä hetkellä toistaiseksi hyvin länsimaisissa olosuhteissa ja luulenpa, että toki nuo katkot haittaavat enemmän juuri länsimaisissa oloissa eläviä, koska mikro, paahdin, jääkaappipakastin, pesukone, hiustenkuivaaja, av-ilmastointi, uuni, tv. Ei kaikilla paikallisilla ole. Tämänhetkisen aikataulun mukaan, tänään keskiviikkona, sähköt olisivat poissa 8-11 ja 17-20.30. Aikataulu on kyllä niin paljon parempi kuin edellinen.

Sanoin, ettei tämä asia minua juuri haittaa, mutta tietysti silloin, kun lämmittää ruokaa mikrossa ja sähköt menee. Kaasuhella on ja voihan silläkin lämmittää mutta.. Ja ärsyttäähän se myös silloin, kun on pyykit koneessa ja sitten.. Se tekee myös uuniruuan laittamisesta hieman jännittävää. Toissapäivänä laitoin lihapullia ja olin lopulta miltei kyynärpäät ristissä, että sähköt pysyisi sen aikaa.. :D

Mutta monelta harmilta välttyy, kun katsoo aikataulun. Viime aikoina sähköt ovat menneet ja tulleet hyvinkin täsmällisesti aikataulun mukaan.

Melkein alan olla asiaan sopeutuneempi kuin paikalliset, vaikka heillehän tämä on tietysti ihan peruskauraa. Eilen harjoittelupaikalla nepaliopettaja ja opiskelijat yrittivät saada kattotuuletinta toiminaan ja olivat hyvin hämmentyneitä, kunnes minä sanoin, että hey, sehän on load shedding, tunnin päästä toimii. :)

Tällä hetkellä kaipaan kovasti suoristusrautaa. En ymmärrä kuinka en sitä ottanut mukaan. Jotenkin luulin, etten tarvitse sitä täällä, vaikka Suomessa usein sitä käytinkin. Joskus on niin maalainen olo, mutta hei, maaltahan minä olenkin! ;)

Vuoristorataa..

Elämä täällä on välillä yhtä vuoristorataa.. Enimmäkseen olen täällä hirvittävän positiivisin mielin. Olen jo lämmennyt Kathmandullekin, joka on hyvin merkillinen suurkaupunki. Suuri kaupunki, jolla on pienen kaupungin habitus.. Ison kadun varrella on naisia paistamassa maissia ja tien toisella puolella suuri kansainvälinen muotiliike, ostoskeskuksen takana voi nähdä kanoja ja kukkoja tepastelemassa ja jalkapallokentän laidalla lehmän näykkimässä heinää. Kuulostaa auvoiselta, mutta lisätään tähän vielä se kaoottinen liikenne niin ollaan lähempänä totuutta. :) Mietin jo nyt ajoittain haikeudella sitä, että joskus tästä maasta joudun lähtemään, vaikkakin on tietysti mukavaa nähdä sitten kaikki ystävät, sukulaiset ja muutkin.. Mutta liki kaksi kuukauttahan minulla vielä on täällä oloa jäljellä. Lähtö vain piipahtaa mielessä, kun suunnittelemme ohjelmaa viimeisille viikoille..

Aamulla iloitsin, kun luulin löytäneeni kuurojen yhdistykselle kunnes tajusin etten ollutkaan. Kyselin apua ohikulkijoilta, kun tunsin olkapäälläni hennon taputuksen. Suloinen mummi, joka muisti tavanneensa minut, viittoi, että hän voisi opastaa minut yhdistykselle ja niin me lähdimme käsi kädessä. :)

Yhdistyskäynti oli kiva. Rupattelin kuurojen ikäihmisten kanssa ja törmäsin pois lähtiessä tuttuihin nuoriin, mutta harmikseni minulla oli sitten jo kiire harjoitteluun.

Melko hyvin olen sopeutunut, varsinkin kun ajatellaan, etten ole aiemmin juuri kehitysmaassa ollut. Matkustanut olen kyllä paljon, mutta kohteet ovat olleet hyvin toisenlaisia. Petroskoi ehkä lähimpänä tätä, vaikka silti hyvin kaukana tietysti monella tavalla.. Yksi asia, joka minussa edelleen herättää huolta, harmia ja surua on katulapset, mutta heistä kirjoitinkin jo aiemmin. 

Kaiken kaikkiaan koen oloni täällä hyvin turvalliseksi ja liikun melko usein yksinkin täällä, enkä kyllä pelkää. Elämää se on elämä täälläkin.  Ainut kerta, kun todella tunsin oloni uhatuksi oli apinatemppelillä, kun sain juosta apinoita karkuun. Tietysti pienellä varauksella on syytä asioihin täällä suhtautua. Eilen kotimatkalla seuraani lyöttäytyi kaksi pientä (ehkä 8-9v.) tyttöä. En oikein tiedä heidän tarkoitusperiään. He kulkivat mukanani jonkin matkaa ja keskustelimme englanniksi. Todella hyvin he englantia osasivatkin. Tietysti he kysyivät: hey miss, how do you like our country? It is beautiful, isn't it? Ja kertoivat: Yes, we live in Lalitpur. That house over there is my house and the other one is where she lives. Yes, we are friends. And where do you come from? Tytöt siis kysyivät mitä pidän heidän maastaan ja eikö se olekin kaunis, kertoivat missä asuvat ja kysyivät mistä tulen. Aiemmat kohtaamiset katulasten kanssa ovat saaneet minut hieman varpailleni, mikä on tietysti ihan hyvä eli hetken keskusteltuamme sanoin tytöille bye byet ja eksytin heidät. 


Rajojen ja itsensä ylittämistä tämä on ollut monin tavoin. Olen jopa esittänyt viittomakielisen runon. Halusin kertoa ompelimon tytöille miksi viittomakieli on minulle niin rakas ja tärkeä kieli. Merkityksellisempi kuin suomenkieli. Ajattelin, että tämän kertominen olisi tärkeää maassa, jossa vain harvoin kuulevat perheenjäsenet oppivat tai opettelevat viittomakieltä. Ps. en uusi esitystä. :)

Tämä päivä harjoittelupaikalla oli myös niin kiva! Sain ikioman kurthan ja olen siitä hyvin ylpeä! 
Enemmän on positiivista kuin on negatiivista! Ja jos ette jo arvanneet niin olen kyllä niin iloinen siitä, että tulin! :)

Sirpa

Vielä muutama kuva :)