Viittomakielentulkkausta Nepalissa

Kävin perjantaina tapaamassa NASLI:n puheenjohtajaa, viittomakielentulkki Sanua. Olin jo sähköpostitse saanut vastauksia kysymyksiini, mikä olikin hyvä, koska lopulta meillä oli vain puolisen tuntia aikaa keskustella. Tämä johtui siitä, että 1) eksyin ja lopulta Sanun piti käydä hakemassa minut kadulta (en ollut onneksi kaukana) ja 2) keskustelin ensin Nepalin Deaf Federationin johtajattaren kanssa ja keskustelumme venyi.



Nyt siis hieman viittomakielentulkkauksesta Nepalissa. Varsinaista tulkkikoulutusta ei tällä hetkellä ole ja alalla työskentelevät ovat pääsääntöisesti käyneet kuurojen yhdistyksen järjestämän nepalilaisen viittomakielen kurssin, 6 kk, ja oppineet tulkkaamaan käytännön kautta. Puheenjohtajan mukaan tulkkien määrää on vaikea arvioida, mutta NASLI:lla on 46 jäsentä ja heistä 10

työskentelee kokopäiväisesti viittomakielentulkkina. Suurin osa heistä jonkin kuurojen yhdistyksen palkkaamana. Tällä hetkellä tulkkia tarvitsevan kuuron tulisi ennen tulkkaustarvetta tehdä asiasta kirjallinen anomus kuurojen yhdistykselle. On kuitenkin pari tulkkia, joihin voi olla suoraan yhteyksissä ilman hakumenettelyä. Tämä on tietysti nopein tapa. Tulevaisuuden tavoitteena olisi saattaa tulkit yhden kattojärjestön alle.  Ala on uusi ja suurimpia ongelmia on koulutuksen puutteen ohella viittomakielentulkin määrittelyyn liittyvät haasteet. Virallista määrittelyä ei ole ja monet nepalit mieltävätkin kaikki viittomakieltä hallitsevat tulkeiksi. Myös useat kuurojen koulun opettajat kutsuvat itseään tulkeiksi, vaikka eivät sitä ole. Kysyin tulkkien palkkauksesta ja puheenjohtajan mukaan palkka on puolen päivän työstä 700 - 1000 nepalin rupiaa ja kokopäivätyöstä 1500- 2000 rupiaa. Nepalin palkkatasoon suhteutettuna tuo lienee keskitasoa.


Tällä hetkellä NASLI käy hallituksen kanssa  neuvotteluja formaalin tulkkikoulutuksen käynnistämiseksi Nepalissa. Sain nähdä englanninkielisen hahmotelman tuosta suunnitelmasta. 
Se mitä seuraavaksi kerron on siis pelkkä suunnitelma. Suunnitteilla olisi 10 kk moduuli (nsl opintoja) +  10 kk tulkkauksen opintoja. Kolmas suunniteltu moduuli on tarkoitettu alalla jo pidempään olleille.  Ensimmäisen moduulin, basic intermediate NSL, opintojen jälkeen tulkkauksesta kiinnostunut voisi siis  jatkaa toiselle moduulille, basic certificate course in SL interpreting), jossa tutustutaan mm. nepalilaisen viittomakielen lingvistiikkaan (nepalilaisen vkielen ja viitotun nepalin eroihin, tilankäyttöön, nonmanuaalisuuteen), viittomakielen tulkkaukseen professiona (erilaiset tulkkaustilanteet, tulkin rooli, tulkin etiikka), tulkkauksen teoriaan, kuurojen yhteisöön ja -kulttuuriin, kehitetään omaa viittomavarastoa sekä harjoitellaan puheelle ja nepalilaisella viittomakielelle tulkkausta. Todistukset olisivat voimassa 5 vuotta, jonka jälkeen sen voisi uusia osoittamalla kehittäneensä jatkuvasti omaa tulkkaustaitoaan  (osallistumalla alan seminaareihin, olemalla nasli:n aktiivinen jäsen, jne.).. 

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että minä näin suunnitelmassa paljon hyvää. Etenkin kun ajatellaan, että kyseessä on ensimmäinen hahmotelma viittomakielen tulkkikoulutuksen opetussuunnitelmaksi Nepalissa. Olen vasta opiskelija itsekin, mutta uskoisin voivani silti sanoa näin. Olen myös iloinen  tavattuani täällä useita alalla toimivia ja asialle omistautuneita ihmisiä! Minä todella toivon, että hallitus hyväksyy tämän ja tukee esitystä. Opetussuunnitelmassa oli monia ilahduttavia ja ehkä Nepalin mittakaavassa jopa edistyksellisiä asioita. Suunnitelmassa kerrottiin kuurojen reletulkkien tarpeesta erityisesti kansainvälisissä tilaisuuksissa ja toivottiin mahdollisten uusien koulutusohjelmien olevan myös kuuroille avoimia.

Positiivista on myös se, että opetussuunnitelmaa on suunniteltu ja kehitetty erityisesti yhteistyössä Nepalin Deaf Federationin ja kuurojen yhteisön kanssa.  NASLI olisi kuitenkin kiinnostunut kaikesta tuesta ja yhteistyöstä Suomen ja suomalaisten oppilaitosten kanssa. Tokihan täällä joitakin suomalaisia viittomakielialan vaikuttajia tunnetaan ja tietysti voin olla erityisen ylpeä meidän rautarouvasta, Kauppisen Liisasta! :)

Kävin eilen Kathmandun kuurojen yhdistyksellä ja törmäsin siellä viittomakielentulkkiin, joka tällä hetkellä opiskelee työn ohella lingvistiikkaa Tribhuvanin yliopistossa. Hän oli herttainen ja halusi antaa minulle kirjan, jossa hän selvittää nepalilaisen viittomakielen alkuperää, kehitystä ja rakennetta. Kirja vaikuttaa hyvin, hyvin mielenkiintoiselta, mutta en valitettavasti pysty lukemaan sitä, koska se on nepaliksi. Tämä tulkki halusi kuitenkin antaa minulle kirjan joka tapauksessa ja arveli, että joskus vielä pystyisin sitä lukemaan. Haaste vastaanotettu! Nepalilainen tuttuni sanoi, että oppisin kieltä ehkä viidessä- kuudessa vuodessa.

Voisinkin luvata itselleni, että palaan viiden vuoden kuluttua tänne, osaan lukea tekstejä busseissa ja muualla, pystyn sanomaan muutkin kuin "ali ali" ja "namastee" ja voisin sitten samalla tarkastella millaisia muutoksia on vaikkapa tulkkauksen saralla tapahtunut.

Elämästä harjoittelun ulkopuolella

Kuukausi takana ja tasan kaksi edessä!


Tänään minulla oli tapaamisia, joista mainitsin viime postauksessa, mutta kerron niistä myöhemmin..


Ja keskityn nyt sen sijaan ruokaan..

Ja sen jälkeen kerron matkustamisesta paikallisbussissa ja pohdin identiteetti- ja samaistumisasioita..

Mutta se ruoka..

Tyypillisin eli :Dhaal bhat tarkari

Riisiä, linssikastike, kasvistarkari, kanacurry ja tulista acharia (tulinen tomaattikastike)

Tämä on perusruoka, jota paikalliset saattavat syödä kaksi kertaa päivässä.. 

Momoja, eräänlaisia kanalla, puhvelinjauhelihalla tai kasviksilla täytettyjä nyyttejä

Chowmein, nuudeliwokkia kanalla, kasviksilla tmv.

Ruoka on täällä hyvää, enkä ole ollut vatsataudissa, mutta olen viettänyt aktiivista elämää suuremmin herkuttelematta ja niinpä olen ilokseni huomannut painoni tippuneen! Kun voisikin aina tarvittaessa tehdä tämmöisen dieetin, että lähtee muutamaksi viikoksi tänne. ;)

Kävelen paljon, mutta kuljen myös paikallisbussilla. Kaikki turistit tai täällä asuvat länsimaalaiset eivät paikallisbussilla välitä kulkea, mutta minusta siinä on oma viehätyksensä. Ne ovat siis käytännössä vain hieman pakettiautoa isompia minibusseja (hiaceja) ja ne tupataan aina ihan täyteen niin, että tämä rahastajapoika saattaa roikkua auton ulkopuolella ja hyvin moni saa seisomapaikan. Minäkin kerran. On joitakin isompiakin busseja, mutta itse olen usea,min kulkenut näillä pienemmillä. Ikkunassa lukee nepaliksi minne bussi on menossa, mutta rahastajapoika huutaa myös aina lähtiessä määränpääaseman ja muutamia sivupysäkkejä. Kun on aika lähteä eli bussi alkaa olla jokseenkin täynnä ihmisiä, rahastajapoika hakkaa bussin kylkeä ja matka alkaa.. Vähän väliä poika avaa oven (pakettiauton sivulle vedettävä) ja huutaa taas määränpääaseman ja välipysäkkejä (esim. Ratnapark, Ratnapark, Sundhara, Pulchowk). Ja taas hakkaa bussin kylkeä lähdön merkiksi. Ja nepalipoppi raikaa. :)

Nyt hieman pohdintaa identiteetistä ja samaistumisesta.. 

"Ulkomaalainen" - oli ensimmäinen asia, jota näin lasten toisilleen viittovan, kun kävin kuurojen koululla. Niin, ja onhan tämä niin erilainen maa kaikin puolin, että tietysti aika useinkin tunnen olevani erilainen. Esimerkiksi silloin, kun odotan mahdollisuutta kadunylitykseen ja ohi ajaa kaksi koulubussia, joista molemmista kaikki lapset vilkuttavat minulle ja huutavat "Hello!" :) Tuo on aika kivaa oikeastaan :). Tietysti se vähän toisinaan harmittaa, että minulta toisinaan rahastetaan enemmän, mutta joissain tilanteissa sen ymmärtääkin.. Ja toisaalta alan sopeutua :liikun yksin täpötäysissä paikallisbusseissa ; riisun kengät ovella ja kuljen paljain jaloin, vaikka minulle sanotaan ettei minun tarvitse; istun lattialle, vaikka minulle kannetaan tuoli jne. :)

Silloin taas tunnen olevani länsimaalainen, kun toinen länsimaalainen tulee kadulla vastaan ja hymyilee tai tervehtii. Täällä ei tähän aikaan vuodesta ole kovinkaan paljon turisteja, eikä majapaikkani seutuvilla varsinkaan. Thamel on sitten asia erikseen. 

Käsitettä viittomakielinen tuskin kovinkaan hyvin täällä tunnetaan ja siksi jotkut valitettavasti menettävät kiinnostuksensa minua kohtaan saadessaan tietää, etten olekaan kuuro. Eivät onneksi 

kaikki! Kerran eräs kohtaamani kuuro jopa esitteli minut toiselle kuulevalle: "tässä toinen kuuleva, 

keskustelkaa". Jouduin sanomaan, ettei se oikein onnistu, kun en puhu nepalia, eikä hän englantia. Enkä toisaalta myöskään millään muotoa samaistu kaikkiin maailman kuuleviin ihmisiin, vaan paremminkin viittomakieliseen yhteisöön. Mutta niin, ei todellakaan kaikki ole tuollaisia. 

Tulkki tai sellaiseksi tuleva. 

Same, same, but different. Toki löydän paljon yhteistä keskusteltavaa paikallisten tulkkien kanssa ja ehkä, ehkä, ammatillinen identiteettinikin on täällä vahvistunut, vaikken tulkkaamaan tietenkään täällä pysty.

Oppimista, opettamista ja tarinoita maaseudulta

On ollut ilo kuulla, että ensiaputunneista ja lahjoittamastamme ensiapulaukusta on ollut kuurojen naisten ompelimolla hyötyä. 

Nepalilaisen viittomakielen taitoni kehittyy hiljalleen. Erityisesti kuitenkin on kehittynyt kansainvälisen viittomisen taitoni, koska minun pitää tietenkin perehtyä asiaan huolella pystyäkseni sitä toisille opettamaan. Näiden molempien kehittymisen ansiosta pystyn keskustelemaan kaikkien talon tyttöjen kanssa. Osa tytöistä on uusia viittomakielen käyttäjiä ja erityisesti heidän kanssa minun oli alkuun vaikea keskustella. Nyt se kuitenkin onnistuu. Kaikkien kanssa en kuitenkaan vielä pysty viemään keskustelua syvällisemmälle tasolle oman puutteellisen nepalilaisen viittomakielen taitoni takia. Tämä puutteellinen kielitaito on toisaalta osin molemminpuolista. Tytöt eivät taloon tullessaan osaa viittomakieltä. He tulevat maaseudulta, jossa elämä on kovin erilaista. Aikuisella iällä kielen opiskelu ei ole kovinkaan helppoa ja toki viittomakielen visuaalisuutta ja universaalisuutta on helpompaa hyödyntää silloin, kun kieltä on käyttänyt koko ikänsä tai lapsesta saakka

Opettajat kertoivat tänään rankkoja tarinoita tyttöjen taustoista. Vaikka deafpower- ja deafhood ajattelu täällä Kathmandussa viriävätkin, on elämä maaseudulla toista. Kuuron lapsen syntymä on vanhemmille taakka; lasta saatetaan pitää yhdessä huoneessa;  viittomakieltä ei opetella,  eikä opeteta; eikä lasta viedä kouluun. Kuurojen koulujen opettajat tekevät merkittävää työtä jäljittäessään näitä salattuja lapsia ja nuoria ja saattaessaan heitä kouluun. Kaikilla ompelimon tytöillä on edellä kuvattu tausta, eivätkä juuri  kenenkään vanhemmat kysele tyttönsä kuulumisia. Olin kuullut samantyyppisiä kertomuksia aiemmin muista kehitysmaista, mutta otin kuulemani tänään hieman raskaasti, koska olin tutustunut näihin hienoihin nuoriin naisiin. Kuinka kukaan vanhempi voisi heitä hävetä ja olla ei-kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu... Onnellista kuitenkin on, että heidät on 
löydetty ja saatettu paikkaan, jossa he oppivat nepalilaisen viittomakielen, kirjoitettua nepalia, kodinhoitoa, itsenäistä elämää, saavat vertaistukea toisistaan ja ompelijan ammatin. Monet järjestöt tekevät merkittävää työtä asennemuutoksen eteen. Voimakkaasti uskontoon, kulttuuriin ja perinteeseen linkittyvät asiat ja asenteet muuttuvat valitettavan hitaasti. Erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huimat, monissa asioissa. 

Ps. Huomenna tapaan Naslin eli Nepalin viittomakielentulkkien järjestön johtajan (kerran jo tapasin, mutta olin nepalilaiseen tapaan vain ilmaantunut paikalle, eikä hänellä silloin ollut aikaa) ja mahdollisesti myos kuurojen liiton johtoa. Heittäkää  kysymyksiä jos tahdotte! :)

Kuvat ovat taannoiselta retkeltämme Dhadingin kivenhakkaajakylään.

Kuuron matkaoppaan terveiset

Tänään kiertelin Swayambunath- apinatemppelillä kuuron matkaoppaan kanssa. Tässä hänen terveisensä kaikille teille:

Pahoittelen ei-niin-hyvää kuvanlaatua. Olin saanut ko oppaan tiedot itse asiassa eräältä lehtoriltamme ja mies oli hyvin otettu, hämmentynyt ja onnellinen siitä, että tieto hänestä on Suomessa levinnyt. (Ps. oppaan yhteystiedot saa minulta jos reissu Nepaliin kiinnostaa. :) )

Temppelialue oli ja on todellakin apinoiden valtaama. Ihania, hellyttäviä ja vähän pelottaviakin.

Bussissa opas kysyi harrastanko liikuntaa Suomessa. Kovasti ihmettelin kysymystä, kunnes perille saavuttuamme tajusin... 

Ennen kuin sukulaiset nyt huolestuvat niin täytyy sanoa, että hänhän on siis onnellisesti naimisissa oleva perheenisä :)

Mitä minulle kuuluu?

Tajusinpa tässä, että kovasti olen päivittänyt, mutta aika vähästi omista kuulumisista. Tässä siis lyhyesti..

Minulle kuuluu ihan hyvää. Harjoitteluni kuurojen naisten ompelimolla on alkanut. On ollut mukavaa. Olen opettanut ensiapua ja kansainvälistä viittomista. Kansainvälisessä viittomisessa olen vielä opiskelija itsekin, mutta ajatus onkin, että opiskelen, valmistelen ja opetan heille. Yhteinen tekeminen on tärkeää. Paikan tavoitteena onkin juuri yhteisen tekemisen ja uuden oppimisen kautta voimaannuttaa näitä nuoria naisia, jotka ovat liki kielettöminä tulleet maaseudulta tänne isoon kaupunkiin. Oli hyvä, että pidin myös ensiapua, koska monet asiat tulivat niin opettajille kuin opiskelijoille yllätyksenä. Tänään kyselin opiskelijoilta eilen opeteltuja asioita ja olin niin iloinen siitä, kun huomasin, että oppi oli jäänyt päähän. Sujuvasti he käänsivät minut kylkiasentoon ja myös haavanhoito näyttäisi sujuvan.  Ramro! (Hyvä!)


Aamupäivät kuluvat nyt siis suunnitellessa ja iltapäivät opettaessa. On minulla tietysti muutakin elämää.. :) Ja tänään pidimme perjantain kunniaksi vähän rennomman päivän pelien merkeissä. Rento "opettaja" olen ollut tätä ennenkin, mutta tahti on ollut kieltämättä nopea!

Mitäs muuta.. Olen ilahtunut siitä, että usein, kun kiiruhdan tuolla kaduilla, tulee vastaan tuttuja ihmisiä. Se on mahtavaa. Ja se, että vapaapäiville on ohjelmaa ja ihmisiä, joiden kanssa hengata. Niin ja onhan minulla myös harrastuksia. Käyn läheisellä hotellikompleksilla zumbaamassa ja toisaalla joogaamassa. Eli aivan niinkuin Kuopiossa! :)

Iloinen olen myös siitä, että minulla viimein on nepalilaisen viittomakielen sanakirja.

Ja siitä, että olen ollut terve. Ei ole ollut oikeastaan mitään, jos ei lasketa ihottumaa, jonka johdosta kävin pikaisesti lääkärilläkin. Aurinko on syypää. Luulisin..

Usein minulta kysytään, että pidänkö Nepalista? Kumpi maa on parempi? Kun lähden, tulenko takaisin? Miksi en vastaa, kun se on vain "up to you" (sinusta kiinni) ? Usein olen tovin hiljaa ja sanon, että pidän Nepalista kyllä, mutta Kathmandun liikenteestä en. Kun kerran ylitin tietä niin tien toisella puolella olikin vastassani peili. Kuinka kiukkuiselta näytinkään! Olin odottanut ja odottanut sopivaa hetkeä tien ylitykseen, kunnes olin viimein päättänyt survoa itseni väkisin sinne kaiken keskelle.
Silloin päätin, että tuli mitä tuli niin hymyä vaan niin myös Kathmandu (tai tässä tapauksessa Lalitpur) hymyilee sinulle. Valitettavasti unohdin tämän heti seuraavassa risteyksessä. ;D

On täällä monta hyvääkin asiaa ja hymyni on leveimmillään silloin, kun pidän opetustuokiota. Vaikkakin olen toki Suomeen palattuani oikein, oikein mieluusti sosionomi tai tulkki. En opettaja. :)

Ikävä on tietysti teitä siellä Suomessa ja erityisesti Skype- keskustelujen jälkeen ja myös silloin, kun olen ottamassa kuvaa puhelimella ja siihen lävähtääkin jokin vanha kuva jostakusta teikäläisestä.





Mutta ei huolta, hyvin minulla täällä menee ja ennen kuin huomaattekaan  olen taas siellä..



Kuvia harjoitteluni varrelta.. Kuvat on ottanut paikan (creative hands of deaf women- johtaja)

Miten auttaa tajutonta?

Löysin mölkyn ja sekös olikin kivaa!